Koko aamua varjostaa alakulo. Meditointi oli todella vaikeaa aloittaa, enkä ole oikein tyytyväinen sen keskittymisen puuttumiseen. Siksipä ajattelin mietiskellä uudelleen. Sitten kävellä Tamperetta. Ehkä käydä Ollin luona, jos jaksan.

Kysyin tänään mietiskellessäni kuitenkin tärkeän kysymyksen. Mitä minä pelkään? Sain ainakin yhden vastauksen. Kasautumista. Tehtävät työ alkavat kasautua, ja minua pelottaa, että niistä tulee sellainen vuori kuin minulla oli koulussa. Koko ala-aste ja yläaste oli yksi iso klimppi tekemättömiä töitä. Sama jatkui osittain pikisaaressa. Limingassa oli eri meininkin. Suurin osa töistä siellä tehtiin päivässä valmiiksi tai viimeistään viikossa.

Työpaikallakin Oulussa pelkäsin suunnattomasti, että työt alkavat vain kasaantua ja tärkeitä juttuja unohtuu. Nyt kun on kolme asiaa mielessä, ne vaivaavat jatkuvasti. Teen tänään ainakin yhden pois. Tulee ehkä vähän keveämpi olo. Kaikkea en voi tehdä tänään, enkä haluakaan. Puoli vuotta on mennyt todella hyvin velvollisuuksien hoitamisessa ja kaikessa ylläpitämiseen liittyvässä. Kuin minulla ei olisi voimia edetä tästä eteenpäin.

Se on illuusio. Tiedän sen, minun pitää vain kärsivällisesti painaa eteenpäin hiljalleen ja sietää keskeneräisyys, sietää se, että en voi aikatauluttaa kaikkea.

*-*-*-*

Mutta toisaalta, olen tänä vuonna saanut jotakin aikaiseksikin. Ensimmäinen pieni julkaisu omakustanteena sekä pienen pieni näyttely kahvilassa. Kustanne kylläkin ilmestyi joulun kohdilla. Se on tarkoitettu lahjaksi ihmisille. Siitäkin osaltani masennuin. Nimittäin en ole oikeastaan saanut juurikaan palautetta siitä. Palaute on harhaa joka tapauksessa. Joten sitä ei kannattaisi odottaa. Sitä oikeastaan pitäisi lähinnä hylkiä.

Palkinnot ovat turhia, vaikka ne saavatkin ihmiset jaksamaan. Silti ihmisten pitäisi pystyä jatkamaan ilmankin. Ja jatkavathan he. Jokainen palkinto tuhoaa Ajattelua. Se keskeyttää kehitysprosessin aivoissa. Samaan tyyliin kuin tuo meidän kissamme tekee nyt tönimällä kaiken lattialle hyllyiltä ja pöydiltä. Joka kolahduksen aikana ajatukseni katkeaa.

Ja oikeastaanhan siinä tapauksessa ne heistä jotka pitävät turpansa kiinni tekevät minulle palveluksen. Olen vain tottunut saamaan palautetta, palkintoja. Nyt kun niitä ei tule jään kaipaamaan niitä. On aloitettava toisella tavalla. Sanottava, etten halua palautetta. En yhtään enää.

*-*-*-*

Alakuloni on pois. Palkinnot olivat se juttu. Olin jäänyt kai odottamaan, että sellaisia tulee. Kaikkialla kodissamme on pinossa paperia ja kirjoja, tavaroita, astioita, mitä lie juttuja. Odottelun on luvan loputtava.