Tämä päivä on mulle merkittävä. Olis mukavaa koota kaikki ystävät samaan paikkaan ja hengailla heidän kanssaan. Se ei tietenkään ole mahdollista jo ihan siitä käytännön syystä, että heitä on joka puolella Suomea ja muutama ulkomailla. Haluaisin nähdä erityisesti muutamaa kaveria Oulusta ja Ollia ja Janettea täällä Tampereella. Hannaa tietenkin.

Oulun kaverit saavat jäädä tällä kertaa ja ikävä kyllä Hannakin on siellä.

Mietin, että jäisin tänään kotiin siivoamaan ja tiskaamaan, mutta se olisi kyllä omituista. Ainoa päivä, milloin en näe ystäviäni on ystävänpäivä? Ei sellaista..

Huomenna voin kuitenkin tiskata ja pyykätä ja siivota täällä.

Meditoinnin puolella tänään katselin kerrostaloa. Tai kerrostalo muotoutui ympärilleni kuin kehikko. Se tuntui raskaalta ja epämiellyttävältä. Kädet työntyivät ulos ikkunoista, jalat jäivät sisälle. Yritin muokata talon seinistä enemmänkin osaa kehostani; ihmisen kehoa. Sulavalinjaista ja taipuvaa.
Ajatukseni harhautui ajattelemaan kehonrakennusta. Siinä ihminen tahallaan rakentaa kehostaan ison kerrostalon, joka ei sitten taivu mihinkään. Kehon ainoa asukas, mieli jäykistyy samalla tavalla.

Toisessa hetkessä löysin selkärankaani muistuttavan kirkkauden. Se sädehti kauniisti ja sen lähellä oli lämmin. Tunnen sen edelleen, mikä on ihanaa.

Lähden kirjallisuusfestareille, näen siellä Janettea.

*-*-*-*

Jatkan tätä nyt vielä, kun juuri tulin featareiden päätösklubilta. Juttelua, hyvää musiikkia, runonlausuntaa, keskustelua taiteesta ja muuta rakastamista. Siihen me pyrimme. Kaikki inhimillinen toiminta pyrkii vain yhteen ja samaan asiaan. Me rakastimme tänään niin paljon, että me täytimme tanssilattian ihmisillä. Meitä oli aluksi neljä ja heti perään viisi. Sitten kohta jo kymmenen. Kaikki hymyilvät ja hikoilivat ja rakastivat.

näin tänään kömpelön rakastajan
hänen rakkautensa oli vahvaa, voimakasta
tanssilattia tärähteli hänen voimastaan

En voinut olla katsomatta häntä
sillä se oli vilpittömintä
mitä olen koskaan nähnyt