Eilinen jo vähän ennakoi tätä päivää. Noin puolen päivän aikoihin tuli ikävä Ollia ja Oulua. Oli pakko päästä tuulettumaan Limingasta, jossa tunnepätsi ja ura-ajattelu alkoivat tehdä tehtävänsä. En osannut keskittyä enää. Soitin Ollille ja hän kysyi, että olinko tulossa Marrun synttäreille. Olin minä.



Karkasin grafiikkaan tuulettamaan ajatukset jo aiemmin päivällä. Bileet tekivät loput. Olen nyt jo paljon paremmin. Osaan olla paikallaan ja vain pähkäillä. Haen tänä vuonna kouluihin, Taikkiin, ehkä Lahteen ja oisko Outokumpuun. En halua päästä näihin kouluihin vielä. Haluan jäädä vuodeksi Ouluun ja kirjoittaa, opettaa, kuvata, rakentaa, maalata ja kasvaa. Taloudellisesti minulla tulee olemaan yhtä tiukkaa kuin ennenkin, mutta sitä varten on olemassa nöyryys. Voin dyykata, kerjätä tai oikeastaan mitä tahansa muuta, mutta aion tehdä sitä, mistä pidän.

Lopulta on aivan sama, kuunteleeko minun horinoitani kukaan, sillä teen joka tapauksessa taidetta intohimoni vuoksi. Ja ne hetket, jolloin väitän muuta, ovat heikon katsetta. Silloin olen yhtä jumissa ja paikallaan kuin tämä otus tässä ja katseeni yhtä sumuharson peittämä kuin kuva antaa ymmärtää.



Minuun iski rohkeuspula, kun huomasin, että minulla on menetettävää. Havainto, jota voisin alkaa seuraavaksi tutkia.

Olli alkoi nukkumaan, koska hänellä on huomenna sivaria. Teen hänen elämästään jo muutenkin tarpeeksi hankalaa, joten voisin painua pehkuihin. Hän on minulle tärkeä ihminen ja olen ylpeä hänestä monesta syystä. Olkoon yksi hänen piirtotaitonsa, toisena hänen avuliaisuutensa. Jälkimmäistä en missään nimessä halua käyttää väärin hyväkseni, kuten monesti liian helpolla tekee.