Essi herätti minut tekstiviestillä. Oletko hereillä? Tarvitsen kipeästi apua.

Hänen autonsa jo toista päivää jättää käynnistymättä. Lupaan lähteä lykkäämään sen käyntiin. Otan kaveriksi aamiaspöydästä Oskarin.

Essillä juomme lämmikseeksi teetä. Vasta sitten lähdemme urakoimaan pihalle, jossa edelleen on aivan liian kylmä, jotta olisi mukavaa. Lykkämme autoa ensin vartin verran pihasta pois. Silloin Essi toteaa, että tämä auto on niin rikki, että ei tästä tule mitään. Lykkääämme autoa takaisin ylämäkeen. Kahden miehen lihasvoimat loppuvat kesken. Essikin tulee avuksi. Lykkäämme auton takaisin parkkiin. käytimme tähän operaatioon aikaa noin puolituntia. Nauroimme halvatusti, siis minä ja Oskari ainakin. Essi kiroili kuin kauan matkoilla ollut merimies.

Sisälle lämmitelemään. Essi kaatoi lasilliset pähkinälikööriä meille. Naureskeltiin, että eipä tässä ajamaankaan voi lähteä. Essi soitti Heidille, joka tuli autolla paikalle kovinkin pian. Yhdessä he lähtivät kauppaan, kun terveyskeskukseen he eivät ehtineet Kallen kanssa. Ilmeisesti heillä oli aika varattuna. Jäimme Oskarin ja lasten kanssa kahdestaan. Jotenkin oli aika vaikeaa olla kun en osaa ollenkaan lasten kanssa, mutta tultiimme sitten lopulta juttuun. Korjattiin yhdessä dvd-soitinta. Ei se korjaantunut, mutta ei sekään mitään, kunhan aika kului, eikä lapset muistaneet surra kaupassa olevaa äitiä.

Essi osti keksiä ja keitimme pressot. Niitä juodessa tuli lämmin ja tuntui luonnolliselta, että meitä oli iso porukka taidekoululta majoittuneena Essin kämppään. Otettiin kuviakin. Essikin otti. Ehdin opettaa hänelle, kuinka kameralla tarkennetaan. On oikeastaan mukava opettaa jotakuta, koska samalla itsekin huomaa, että kuinka monta asiaa pitää oppia, ennen kuin voi alkaa kuvaamaan.

Tänään haastattelen Jarmo Koposta. Hänellä on näyttely tuolla Nukulla. Haastattelu tullenee Tempo -lehteen, joka ilmestyy ensikuun vaihtessa tai jotain sinnepäin. Jännä juttu, mutta ei jännitä haastatella.