Eilisilta purki lopulta stressaavan ajanjakson hyvin tutulla tavalla, siis minulle tutulla tavalla. Ensin oli vetämätön ja hyvin todellinen olo, jonka aikana minulla ei olut mitään sanottavaa (mukamas) ja sitten yhtäkkiä olikin ihan hirveästi sanottavaa, muttei oikein ketään jolle sanoa sitä. Sitten tulee tajuaminen, että osaan olla aina toisille, mutten luota, että toiset osaisivat olla minulle. Niinpä pelkään mäjähtäväni lattialle kun alan kaatua selkä edellä tyrmättynä.

No, ehkä jotain edistystä on taas tapahtunut, kun sanoin siitä Hannalle. Hanna vastasi, että "olenko minä joskus jättänyt koppaamatta sua?" Eipä ole. Siksi se tuntuukin tyhmältä, että muiden koppaamattomuus heijastuu sitten toisiin. Minulla on kuvitelma, että kaadun korkeammalta kuin toiset, vaikka ihan sama matka meillä on, kaikilla.

Joka tapauksessa itsensä pois kuvitteleminen avaa ajatuksia ja suhteellisuutta. Jos minua ei olisi. Tai pikemminkin jos ei olisi minua, silloin ei olisi vertailua eikä etäisyyksiäkään. Nyt on olemassa lähellä ja kaukana. Niistä kun pääsisi eroon. Sama kehikkoajatus vaivaa minua edelleen. Nuorempana ajattelin, ettei ole sellaista ihmisyyden mittaa, jota en voisi täyttää jos vain haluan. Sitten menin hukkaamaan sen "löytämällä itseni". Rakentelin siis jotakin kuvitelmia millainen mukamas olen. Yhtä lailla voin olla jotakin ja olla olematta. Ja lopulta oleminen ei ole itsessäänkään kovin varmaa.