Rakastaminen on se mihin kaikki taiteilijat pyrkivät. Ei olemassaoloon. Tai se on vähän niin kuin sama asia, mutta olemassa ololla on taipumusta mennä itsensäkorostamiseen. Varsinkin kun taiteilija tuntee olonsa yksinäiseksi, mitä hän tekee usein. Miten päädyin tähän ajatukseen, en muista.

^-- Näin irtonaisena siitä lienee aika vähän hyötyä kenellekään muulle kuin minulle itselleni.

Katselin eilen kirjailijoita ja kun heitä haastateltiin. Siinä oli mukana nihilistiä, hedonistiä, altruistiä ja goottia. Kaikkea vähäsen. Jokainen suuntaus silti pyrkii samaan, rakastamiseen. Miten sitten vain puhdas rakastaminen ilman mitään erityistä suuntaa lähestyä sitä? Entä vain siinä oleminen, toiseudessa? Siihen pyritään vain yhdsestä suunnasta. Kerrallaan.

Kaikki tiede on myös pyrkimystä rakastaa. Joskus kuten taiteessa se jää vaintaiteen tai tieteen rakastamiseksi. Se on kuin rakastaisi vasaraa tai kirvestä tekemisen ja olemisen sijasta. Olemiselle ei ole suoranaista vastakohtaa. Epäolemista ei varsinaisesti ole muuta kuin ihmisten pelkona, että he lakkaavat olemasta. Ihmiset pelkäävät aina epäolevaa.

*-*-*-*

Olli tuli pyykkäämään meille. Pyykkäsin jo aamulla. Tiskasinkin tuossa ja nyt laitoin leivän uuniin. Hanna tulee joskus iltapäivällä. Me siivotaan sitten yhdessä.

*-*-*-*

Eilen mietiskelyn päätteeksi vaivuin raskasasteiseen hypnoosiin. Kun avasin silmäni, edessäni leijui energiaa pilven muodossa tai en osaa määritellä sitä tarkkaan. Siitä tuli suunnattoman hyvä olo. Katselin sitä aikani ja sitten se lähti, tai katosi. Samalla kun tulin hypnoosista tajuihini. Kaikki huoneessa näytti hyvin kirkkaalta ja todelliselta. En tiedä mikä se oli, mutta hyvä olo ja rauhoittunut jäi siitä. Nukuin sikeästi koko yön.