Olen huolissani Hannasta. En viitsi ruveta erittelemään syitä tarkemmin, mutta tämä tunne iski minuun tänään aamulla kuin salama juuri kun hän oli lähdössä kouluun. Samalla tiesin, että olen jälkihuolestunut, sillä eilen Hanna purki sydäntään. Ja homma on hallinnassa.

No toinen mitä tapahtui, luin eilen David Lynchin kirjaa transsendetiaalisesta (meniköhän tuo nyt oikein) mietiskelystä. Kirjan nimi taisi olla Catch a big fish - tietoisuus, mietiskely, elokuva. Kirja oli valaiseva. Sain siitä ideoita mihin suunnata nyt, kun on oppinut joitakin ihan perusalkeita tilan saavuttamisesta. Hänellä on aika selkeä aate maailman olemuksesta ja olen jotakuinkin samoilla linjoilla sen kanssa.

Aate menee kutakuinkin näin.

Kaikki maailmassa on samaa ainetta. Ihmisen on hyvä tajuta tämä yhdistymällä ajatuksissa ja kehossa muuhun maailmaan, ei erota siitä. Maailma on kuin tiheä solukko. Sen läpi voi "nähdä" ja solukon takana, alla ja päällä ja kaiken ympärillä, sisällä ja ulkopuolella sitovana aineena toimii kirkas energia (tälle aineelle on annettu miljoonia nimiä ja silti se on vailla yhteistä ymmärrystä). Koska kaikessa on tätä energiaa, on mahdollista saavuttaa se itsestäkin, mietiskelemällä. Mietiskelyssä ihminen transendoi, eli käyttää koko aivokapasiteettiaan yhtä aikaa prosessoimaan, havainnoimaan; olemaan.

No tämä liittyy aamuuni erittäin vahvasti. Syvennyin tämän solukon tutkimiseen ja valkoisen valon eli energian löytämiseen olemalla siinä missä olen ja antamalla tietoisuuden levitä. Menin tuhannen syvälle. Muistan uineeni valkoisessa pehmyessä kivessä. Siellä pystyi hengittämään. Löysin jotakin itsestän sillä matkalla ja Pam!

Homma kääntyi jonkinasteiseksi selventäväksi uneksi. En muista sen alkua tarkkaan näin jotakin unen unta ja kun heräsin siitä, olin Oulussa vanhempieni talossa. Kotona siis. Olin ihan sekasin. Nousin sängystä ja lähdin kohti alakertaa. Hoin äitiä. Oli kuin näkisin yhden niistä monista kerroista kun olen kävellyt unissani. Hoipertelin hanalle ja otin lasin. Laskin siihen vettä. Join. Mutta kun laitoin lasin huulilleni huomasin, miksi minulla on niin sekava olo. Minulla oli jonkin sortin naamari päällä. Lasi imeytyi siitä läpi. Huomasin myös varvistavani kuin jalkani olisivat härän sorkat. Ja tajusin, että näytän pieneltä demonilta. Revin maskin osittain pois. Selkiinnyin siitä vähäsen. Menin olohuoneeseen ja hoin edelleen äitiä. Halusin hänen herättävän minut. Hän tuli ja kuunteli minun vaikeaa puhumista. En tiedä tajusiko hän siitä mitään mutta hän puhui minulle. Puolestani en saanut siitä mitään selvää.

Hän kuitenkin ravisteli minut hereille. Ja kun heräsin katto oli täynnä pieniä mustia pisteitä, kuin tilkittyjä koloja.

Koko unessa oli todella voimakas henkilökohtaisuuden tunne. David Lynchkin puhui naamarista tai oikeastaan koko puvusta. Niin kuin minullakin oli tuossa unessa sellainen päällä. Hän puhui pellepuvusta. Hän pukunsa oli kuminen ja siinä oli vaikeaa hengittää kuten minun puvussani.

Siinä siis kaikki. Tältä päivältä.