Katsoin juuri Laitakaupungin valot. Se oli hyvä, joskin ei parasta Kaurismäkeä.

Aloin lukea Erich Frommia. Hän on näkevä ihminen. Luen myös C. G. Jungia. Hänkin on näkevä ihminen. Olen puhunut taiteen tekemisestä ja taiteesta Pohojosen kanssa. Keskustelu oli vähintäänkin parantava. Tulin johtopäätökseen, että haluan tehdä taidetta, mutta ensiksi, että minun on pakko. Tahdon tehdä sitä koska tahdon. Tahdon siis päästä pois siitä pakottavasta tarpeesta olla taiteilija. Se tarkoittaa hitonmoista työtä. Opettelen rakastamaan. Sillä tavalla kuin Erich Fromm siitä opettaa.

Minulla on ollut viime kriitiikkipäivästä asti erittäin väärinymmärretty olo, eikä se ole parantunut juurikaan sen myötä, kun kirjoitin käsikirjoituksen. On onneksi muutamia ihmisiä, jotka ovat nähneet siitä jotakin tai suurimman osan, mitä olen tuntenut ja ajatellut, mutta ei kaikki. Ei kaikkien tarvitsekaan. Joidenkin vain. Kirjoittaminen tuo esille asioita. Alan huomata, että ketkä ihmisistä minut todella tuntee ja ketkä vain luulevat niin. Se on valaisevaa ja räpivän ristiriitaista tunnetta aiheuttavaa.

Välillä minusta tuntuu, että näen jotakin rakenteita, joita ei ole tarkoitettu nähtäväksi tai joita muut eivät näe. Se aiheuttaa olon, että puhun eri kieltä. Viroa. Perseestä. Nyt kun olen toipunut aiemmasta kirjoituksesta, alan kirjoittaa uusiksi. Tällä kertaa en selviä pelkällä flunssalla. Tällä kertaa laitan terveyteni sellaiselle koetukselle, että ei ennen ole ollutkaan. Tämä on uhoa, mutta olen myös tosissani. Minulla on halu jättää yhteisöt. Jäädä lukkojen taakse ja unohtaa hetkeksi kaikki muu kuin itseni.

Viha puskee pintaan. Kumarran tässä vaiheessa heille, jotka sen mielestäni ansaitsevat ja lopuille pyllistän. Tällä hetkellä teen sen täydellä riemulla, siis molemmat. Nyt menen saunomaan vihan pois.