Jotkut lauseet ovat sellaisia, joita ei uskalla kirjoittaa, koska niistä voi silloin tulla tosia. Tässä tulee yksi:

Kirjoittaminen on tulevaisuudessa minun ainut kotini ja muu taide siihen rakennettu terassi.

Väreet haparoivat kehoni läpi kuin etsien lohtua lauseesta, jonka olen elämässä todeksi. Löydän siitä paljon synkkyyttä, sillä rakastan taloja, jotka tunnen kodikseni ja haluan kiihkeästi, että löydän perille sellaiseen tilaan, jossa olen turvassa. Näen hiukan toivoa. Se on kuin lämmin asia, kupillinen teetä, jonka näkee etäältä, muttei tunne vielä sen lämpöä.

On olemassa Kafkan teksti - nälkätaiteilija. Haluaisin lukea sen alkuperäisenä versiona. Olen nähnyt siitä kaksi sarjakuvaversiota. Kummatkin saavat minut muuttumaan. Samaistun siihen nälkäänäkevään taiteilijaan, joka ei voi muuta kuin nähdä nälkää, koska se on sen luonto.

Olen kivikoululla, siellä missä opiskellaan kirjoittamista. Olin täällä tänään tunneilla. Minulla oli hervoton olo, voin oikeastaan hyvin pahoin. Eilen minulla yöllä oli pahin olo. Silloin oli vähällä mennä oksentamaan. Tiedän, että rakkaat haluavat minulle hyvää, mutta eivät osaa tehdä niin. Kiitos, että välitätte. Minäkin välitän teistä.