Tauko. Pitkä  tauko. En selittele. Se ei ole tyylikästä. Sitä patsi teen tätä blogia aivan vain itselleni. Joskus vain ei huvita enää kirjoittaa tai kuvata, koska elämä muuttuu joko liian mielenkiintoiseksi tai vastaavasti mielenkiinnottomaksi.

Teen edelleen grafiikkaa. Tänään oli vaikea päivä, sillä olen kyllästynyt hetkellisesti ihmisiin. Tai kyllästyminen ei ole oikea sana. Olen vihoissani. Samalla suruissani. Itkun sekaisella kiukulla keskellä ihmisiä sohin taltan kanssa vanerilevyä. Lopputuloksena on kaksiosainen uniikkivedos kritiikkitehtävään, jonka aiheena on minun uskoni. Olen nimeämässä työt tyyliin "usko, toivo, rakkaus" ja "järki, pelko ja katkeruus" Ensimmäisessä ei ole mitään sydän, ankkuri, risti -paskaa. Toinen on siinä mielessä helpompi, ettei sellaisia ole montaakaan tehty.

Taisin olla muutamalle aamulla aika tyly.

Oikeastaan olen vihainen vain kahdelle ihmiselle. Itselleni, niin kuin aina, kun olen vihainen. Toiselle, joka ei antanut minulle kuin kuvitelmia ja sai minut heittäytymään herkäksi. Olin juuri hyppäämässä katolta syliin. Pahimpaan aikaan hän sitten säikähti ja karkasi alta. Nimeä enmainitse tälle, koska hän on herkkä näiden asioiden suhteen. Kunnioitan vihastani huolimatta häntä. Kunnioitan ja rakastan. Vihoissani olen pikkumainen. Viha aja tällä hetkellä kaiken muun tunteen edelle.

Kirjoitin eilen yhden ajatelman:

Kuinka syvälle yksinäisyyteen
aiot vaeltaa ennen kuin
ymmärrät
ettei siellä ole ketään sillä
se on yksinäisyys

ja jos etsit itseäsi
näet vain kuoren jos
sinulla ei ole ketään.

Harkitsen vakavissani siirtymistä autolautturiksi. Voisin päivästä toiseen kulkea meren yllä, jota pelkään. Katsoa kun muut menevät. Sillä aikaa junnaan edes ja taas. Joka päivä vähän viskiä. Haave. Voi kunpa hyppäisin syvyksiin, mutta pelkäisin yksinäisyyttä. Valehtelisin itselleni joka päivä, että elossa ollessani en ole yksin, näenhän ihmisiä joka päivä. Yksin olisin yhtä paljon veden pohjassa. Katkeruus-pelko-rakkaus.

Kaksi kolmesta siitä taulusta, jota en halua enää kokea.